Muistatko tuon miehen, joka yleensä juoksi tai pyöräili belgianpaimenkoiran kanssa ympäri Muhosta? Viimeisinä vuosinaan hän saattoi juosta liikennevaloissa päin punaisia, kun ei enää muistanut, että silloin olisi pitänyt odottaa omaa vuoroa.
Hänet saattoi löytää myös pesäpallokentän laidalta. Hän oli Heikki.
Heikki Jaakko “Huppa” Juvani kuoli 73 vuoden ikäisenä pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana Muhoksella 5.4.2025. Hän syntyi helmikuun 26. päivä, olympiavuotena 1952. Vuotena, jolloin Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi.
Heikin kotitalo sijaitsi Tikkalanmäellä, josta hänen isänisänsä oli kovalla työllään saanut palkaksi palan maata Tikkalan tilalla työskennellessään. Myöhemmin hänen isänsä Toivo (1923-2011) rakensi tontille rintamamiestalon omalle perheelleen. Heikin syntyessä perheeseen kuuluivat Rakel-äidin (1924-2021) ja isän lisäksi Hilkka-sisko (1946-) ja Hannu-veli (1949-2025). Myöhemmin syntyi vielä Maria (1953-1985) ja Jukka (1957-).
Heikin ja Hannun lapsuus ja nuoruus kuluivat pääasiassa kotitöissä miehen virkaa toimittaen isän työskennellessä komennustöissä ympäri Suomea. Vapaa-ajallaan veljekset harrastivat liikuntaa niiltä osin, mitä Muhoksella 50-luvulla pystyi. Rahaa ei ollut paljon, joten esimerkiksi jääkiekkovarusteita rakenneltiin mehupurkeista ja kankaanpalasista itse ommellen. Juokseminen ei maksanut mitään, joten veljekset harrastivat myös sitä. Hannulle Heikki ei kuitenkaan koskaan pärjännyt.
Veljekset olivat kovia kujeilemaan. Yksi Heikin kertoma tarina lapsuudesta: Naapurissa oli asunut huonokuuloinen vanha nainen. Veljensä kanssa kävivät usein hänelle laulamassa: “Talitintti maaliskuussa istui puussa kuuro muori suussa.” Vanha nainen oli ollut onnellinen, kehunut lasten kaunista lauluääntä ja antanut makeisia palkaksi.
Heikki kävi Muhoksen ammattikoulussa sähköasentajalinjan. Ensimmäinen työpaikka oli aputyöntekijänä Imatran Voimalla. Vuonna 1972 toimenkuva muuttui nuoremmaksi johtoasentajaksi jatkuen vuoteen 1974, jonka jälkeen hän siirtyi Oulujoki Oy:n palvelukseen sahköasentajaksi. Työn ohella hän opiskeli vielä sähkötekniikan opintolinjalla, josta sai todistuksen vuonna 1994.
Vuosina 1992-1998 hän työskenteli Pyhäkosken piirivalvomossa käytönvalvojan sijaisena, vuosina 1998-2011 käytönvalvojana. Viimeisenä työvuotenaan hän työskenteli samoissa tehtävissä Espoon Keilaniemessä Fortumin alaisena 30.4.2012 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle. Itsenäisyyspäivänä vuonna 2011 Tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi hänelle Suomen Leijonan ritarikunnan ansioristin ansioista, jotka asianomainen oli osoittanut omalla ammattialallaan tai huomattavissa yhteiskunnallisissa tehtävissä.
Elämänkumppaniinsa Anna Maijaan Heikki tutustui ystävänsä kautta. Häitä vietettiin 21.6.1974. Ensimmäinen yhteinen koti perustettiin sittemmin purettuun Montassa sijaitsevaan parakkiin. Montan Nuottatielle palattiin takaisin muutaman Leppiniemessä asutun vuoden jälkeen. Elämä kolmen tyttären, Ninan, Minnan ja Suvin isänä piti kiireisenä, omille harrastuksille ei ollut juuri aikaa.
Myös oman talon rakentaminen kappaletavarasta työllisti lisää. Rakennusprojekti perheen ja palkkatyön lisäksi kesti kolmisen vuotta ennen kun huonekalut uudenvuodenpäivänä 1986 kannettiin vuokra-asunnosta omaan kotiin. Perheeseen syntyi vielä vuonna 1994 iltatähti, kauan ja hartaasti toivottu poika Antti-Pekka. Lastenlapsia on kolme, Matti, Neela ja Kusti.
Heikillä oli myös “viides lapsi”, Muhoksen Pallo-Salamat. Hän oli intohimoinen pesäpallomies, pelaajana, valmentajana, huoltajana, joukkueenjohtajana, pelinjohtajana, sekä myös talkoolaisena. Keväisin töistä kotiin ajettiin Ponkilan pesäpallokentän kautta, oli tärkeää seurata kevään etenemistä ja arvioida, milloin kenttä on harjoittelukunnossa. Omasta kodinhoitohuoneesta olisi voinut periä seuralta korvauksia, niin aktiivisesti huone oli pelipukujen ja -tarvikkeiden täyttämä. Vuonna 2014 Muhoksen Lions Club palkitsi hänet Leijonahaarikka-palkinnolla, kiertopokaali annetaan urheilullisista ansiosta palkitun haltuun vuodeksi.
Ensimmäisen valmennettava Heikillä oli ollut jo lapsuudessa, perheen Pekka-kissa. Hän oli opettanut Pekan hyppäämään käsiensä yli edestakaisin muiden sisarten katsellessa ja nauraessa touhulle. 80-luvulla hän valmensi omien lastensa joukkuetta lentopallossa. Vuonna 2003 hän aloitti valmentajana junioripesäpalloilijoille. Mukana joukkueessa oli myös oma poika, jolle hän oli veistellyt ensimmäisen pesäpallomailan joulukuusen rungosta pojan ollessa kolmevuotias.
Vuonna 2006 joukkue voitti Pohjois-Suomen mestaruuden ja vuonna 2008 valtakunnallisella pesäpalloleirillä joukkue sijoittui kymmenen parhaan joukkoon. Marraskuussa 2010 Pohjois-Suomen Pesis Ry valitsi hänet vuoden pesisvetäjäksi. Heikille muodostui laaja ystäväpiiri urheiluharrastusten kautta. Hänen sairastuessaan muistisairauteen ystävät pikkuhiljaa vähenivät.
Heikki oli aktiivinen liikkuja, kesäisin hän juoksi pitkiä matkoja ja talvisin kävi myös hiihtämässä. Ehkä mieleenpainuvin juoksukilpailu, ainakin läheisten mielestä, oli 6.10.2012 järjestetty Kaunistojuoksu. Selkäleikkauksen jälkeen lääkäri oli kieltänyt juoksuharrastuksen kahdeksi kuukaudeksi. Hänen nimeään ei löydy edellä mainitun kilpailun tulosluettelosta. Intohimo juoksemiseen sai hänet ilmoittautumaan kilpailuun väärällä nimellä, jotta lääkäri ei saisi tietää potilaan toimineen vastoin suosituksia. Selkä kesti ja kotiintuomisena oli pokaali. Urheilupalkintoja hän saavutti kymmenittäin.
Yksi tärkeistä harrastuksista oli miehen ikään ehtineiden jääkiekkoharrastus, Köpö-kiekko. Muistisairauden vaikeutuessa Heikki alkoi menettämään puhekykynsä. Kertaalleen häntä kiellettiin enää osallistumasta köpöilyyn, ehkä joukkuekaverit pelkäsivät hänen loukkaavan itseään. Lääkärintodistuksella harrastus sai jatkua. Köpöharjoituspäivät olivat todella tärkeitä. Varusteiden pukemisen hän aloitti tuntikausia ennen harjoitusten alkua ja palattuaan kotiin oli todella hyvällä tuulella. Hän osallistui myös harrastelentopalloon Mäntyrannan koululla. Autoilusta hän ei suostunut luopumaan, koska ajokortti oli yhä voimassa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hävittää auto.
Urheiluharrastus ei rajoittunut pelkästään omaan aktiivisuuteen. Heikki oli myös intohimoinen penkkiurheilija. Mikäli hän ei ollut katsomossa seuraamassa kilpailuja, katsoi hän urheilua televisiosta. Arkea ja omia treenejä aikataulutettiin televisiosta tulevien urheilulähetysten mukaan. Keskimmäinen tytär Minna on perinyt isältään tämän TV-penkkiurheiluominaisuuden. Hän muistaa, miten vuonna 1988 Soulin olympialaisten lähetykset tulivat yöaikaan. Ennen miesten keihäsfinaalia hän vannotti, että hänet pitää tulla herättämään, jos Suomeen on tulossa mitali. Niitähän tuli kaksi, kultaa ja pronssia.
Kilpailujännityksessä isä unohtui herättää, kisan jälkeen Minna muisti pyynnön ja meni kertomaan isälleen, että tuli kaksi mitalia. “Voi perhana, et sitten herättänyt”. Äänessä oli kuultavissa suuri urheilullinen pettymys näkemättä jääneestä suomalaisten onnistumisesta. Suurkisojen yleisurheilutulokset hän muisti sadasosasekunnilleen ja senttimertilleen, vielä vuosia kisojen jälkeenkin.
Omaishoitajan vapaiden aikana Heikki oli vuorohoidossa hoivakoti Leinikissä. Alkuun hän ei sietänyt sinne menemistä, kertaalleen hän sieltä karkasikin kiiveten hoivakodin aidan ylitse. Aidan, jota kenenkään ei pitänyt pystyä kiipeämällä ylittämään. Syyskuussa 2021 hän muutti Leinikkiin pysyvästi. Hoitokotiin hankittiin polkupyörä. Tällä mahdollistettiin hänen lenkkeilyn jatkuminen, hoitaja pyöräili mukana. Nikamamurtuman aiheuttama kipu vei liikuntakyvyn ja loppuelämänsä tämä ikiliikkuja joutui viettämään pyörätuolissa.
Heikistä jää meille muisto ahkerana, sisukkaana ja auttavaisena miehenä. Häntä jäävät kaipaamaan hänen perheensä, sukulaisensa, tuttavat, sekä lukuisat urheiluihmiset, joiden kanssa hän oli ehtinyt vuosien varrella olla tekemisissä. Lainataksemme selostusta eräästä pesäpallo-ottelusta: “Kolmoselta kotipesään viilettää tuulennopea Heikki Huppa Juvani.” Juoksumatka on päättynyt.
Minna ja Suvi Juvani
Julkaistu Heikki Juvanin omaisten luvalla. Teksti on julkaistu alunperin Tervareitissä 8.5.2025.